¤

Tänä päivänä kukaan ei veisi Ginnyn iloa; kun hän pystyi sitä ensimmäistä kertaa viikkoon tuntemaan. Hän oli edellisillasta saakka lähes pomppinut onnesta, tietämättä syytä, ja oli kuluttanut yönsä lukien ja piirtäen ja kuunnellen Lenny Kravitzia kaiuttimet täysillä soiden. Aamulla hän oli ihmeissään moisesta tunteenpurkauksesta ja iloisuudesta; siitä päinvastaisesta olotilasta, jonka hän oli juuri samaisena aamuna kokenut. Töihin mennessään hänellä oli ollut omituinen olo: hänen päänsä tuntui sykkivän ja jomottavan sisältä päin, ja hänellä oli tavallistakin huonompi olo. Töihin mennessään hän ei pystynyt katsomaan työkavereihinsa, sillä he olivat aina oveliampia, aina parempia ja viisaampia, ja he katsoivat häntä kuin pientä eksynyttä lasta supermarketissa, häntä, kesätyöntekijää. Ginny ei ollut koskaan menettänyt tunteidensa hallintaa työpaikallaan, mutta senkin oli ilmeisesti määrä tapahtua ennemmin tai myöhemmin, kuten oli tapahtunut ylä-asteellakin aikaisemmin. Ginny tunsi menettävänsä ruumiinsa hallinnan, se tahtoi vain romahtaa, mutta sääret täristen hän nousi portaat ylös ja pelastautui ainoaan turvalliseen paikkaan: vessaan. Hän rojahti kylmiä kaakeleita vastaan ja kääntyi, työnsi poskensa kylmyyttä kohti ja hengitti raskaasti. Kyyneleet valuivat pitkin hänen pulleita poskiaan, joissa oli edelleen lapsenomaista pyöreyttä, ja nyyhki voimattomasti. Hänen rintakehänsä nousi ja laski samassa liikkessä nyyhkinnän kanssa. Lopulta hän puristi kämmeniään kovasti yhteen ja pitkät kynnet pureutuivat hänen kämmenensä pehmeään lihaan. "Minä en perkele ole heikko...nyt", hän lisäsi lausuessaan sanat päässään. Hän pyyhki meikkinsä, rykäisi ja astui ulos vessasta. Korkojen kopina kaikui pitkällä käytävällä ja alhaalla ihmisten päät kääntyilivät ja joidenkin katse jäi seuraamaan hänen selkäänsä. Ginny astui jokaisen askeleensa laskelmoivasti, vahvasti ja itsevarmasti. Hänen alaselkänsä notkahti jokaisen askeleen edellä ja teki hänen kävelystään sensuellisempaa. Hänen suunsa oli jäänyt mutruun, ja hänen huulensa olivat nyt ohuet ja alahuulessa oli pieniä repeämiä. Ginny ei tiennyt, että alhaalla hänen työkaverinsa katsoivat häntä salaa, kuin muukalaista, mielenkiintoista, mysteeriä.

¤

Lauantaipäivänä töissä Ginny tunsi olonsa epämiellyttäväksi. Häntä kutkutti ajatus ystävänsä, ainoan lajissaan, näkemisestä, mutta samalla hän tunsi olevansa keskellä David Lynchin painajaista ja friikkisirkusta. Ihmiset, jotka tulivat sisään, vääntyivät hänen mielessään omituiselle kaarelle, heidän päänsä oli isompi, kuten joissain kuvaustekniikoissa, sillä tavalla että koiran nenäkin saatiin näyttämään isommalta, ja heidän kätensä olivat valtavat. Kaikki oli jollakin tavalla erilaista, vaikka mikään ei ollut muuttunut. Ginny näki rakennuksen kuin mustavalkoisten lasien takaa, huuruisena. Se oli kuin vanhasta elokuvasta, reunoilta sumeaa ja kontrasti oli epäsuhtainen valotuksen kanssa. Ginnyä häiritsi suunnattomasti hänen teeskentelynsä, ja kimeä ääni, joka toivotti asiakkaat tervetulleeksi, ei ollut hänen. Friikkisirkukseen liittyi yksi henkilö lisää. Hän oli vaalea, keski-ikäiseksi hieman liian kulunut tai jollakin tavalla kulutettu, ja hänellä oli musta lippis ja aurinkolasit päällä. Hän muistutti Jim Carreyn esittämän Andy Kaufmanin alteregoa, meksikolaista miestä, mutta vaaleana. Hänen etuhampaansa olivat takanampana kuin muut, näyttivät siltä kun ne olisi, jotenkin, isketty taakse, ja hänen riisuessaan aurinkolasit hänen katseensa oli riisuva ja mielipuolinen, kiihkomielinen ja sairas. Ginny pelkäsi  tuota miestä, joka alkoi kysellä hänen autostaan ja iästään ja perheestään, mutta yritti vaikuttaa mahdollisimman rennolta ja asiakaspalveluhenkiseltä.
"Niin, koeajoa... Mulla oli -79 Volvo. Se oli hyvä auto. Olisko teillä nyt koeajoja?",
mies kysyi, sokean näköisenä, sillä hän ei tuijottanut Ginnyyn, vaan jonnekin hänen korvansa taakse, hypnoottisena. Ginny rykäisi ja vastasi kimakasti:
"Joo, tietty, mikä auto herraa kiinnostaa?" Mies katsoi nyt Ginnyä silmiin kuin Ginny olisi ollut mielipuoli, ja vastasi: "No Volvo. Mitä on tarjota? No, vaikka 40".
"Seelvä, okei... ", Ginny lisäsi hämmentyneenä, ja etsi avaimet kaapista. "Tässä tämä nyt olis. Että kuinka pitkä koeajo, 30 minuuttia vai", ja mies nyökkäsi. Mies oli kuin Frankensteinin hirviö, ja Ginny pahoin pelkäsi, että hän ottaisi esiin kohta veitsen tai aseen ja tappaisi hänet. Miehen jutellessa vielä 10 minuuttia hän lopulta kääntyi lähteäkseen ja Ginny huokaisi helpotuksesta. "Vitun friikki", hän ajatteli mielessään pelokkaana. Hän alkoi kuunnella ympäriltä kuuluvia ääniä... Tytöt tykkää,tytöt tykkää, tytöt tykkää pojista... Kling... "Sit me voidaan pyytää...Silloin..." Ja yritti sulkea kaikki ärsykkeet pois mielestään ja syventyi ajatuksiinsa.

¤

Ginnyllä oli ollut omituinen olo koko viikon. Hän tunsi olonsa alavireiseksi ja masentuneeksi, eikä tiennyt, johtuiko se PMS-oireista vai yksinäisyydestä, ja uskaltaisiko antaa periksi tunteilleen ja itsesäälille.Kahden päivän ajan hän oli vain surkutellut omaa oloaan neljän seinän sisällä koira seuraanaan, kyvyttömänä astumaan ulos auringon lämmittävään paisteeseen. Hän tunsi suunnatonta tyytymättömyyttä ja syyllisyyttä koiransa hoidon vuoksi, sillä hän oli mitätöinyt velvollisuuksiaan melkoisesti kuluneen viikon aikana. Hän muisteli, kuinka 6-vuotiaana oli ollut niin innoissaan koiraharrastuksista, että olisi vienyt oravankin agilityradalle, jos olisi onnistunut pyydystämään sellaisen. 10:n vuoden ajan, jonka aikana hän oli ruikuttanut itselleen koiraa, hän oli viimein saavuttanut unelmansa ja tavoitteensa, ja nyt ajatteli surkeana: Mitä minä tein? En mitään. Syyllisyydentunne ja sähköinen omantunnon pistos jäytivät hänen sisintään, mutta tuntien myös ärsyyntymistä koiraansa kohtaan, sillä sekään ei antanut Ginnyn rypeä itsesäälissään kunnolla, valua lopullisesti epätoivoisten ajatusten sävyttäviin mietteisiinsä, hän ei antanut syyllisyydentunteen pistellä itseään kauaa. Oikeastaan, Ginny ajatteli, ei hän ajatuksiaan halunnut paeta, vaan niitä tuskatiloja, joiden aikana hän tunsi polttavaa kipua sydämessään, halua paeta, tunsi sen mielettömän paineen pääkopassaan ja tuskan, joka hiersi hänen sisuskalujaan aivan säännöllisin väliajoin.

¤

Psykologin vastaanotolla oli hiljaista. Odotushuoneen seinät, joihin Ginny ensimmäistä kertaa kunnolla kiinnitti huomiota, vaikkakin hän olikin käynyt kyseisellä vastaanotolla iät ja ajat, huomasi kalkkiintuneen oloiset valkoiset seinät, joihin oli kiinnitetty halvat kopiot historian suurten taitelijoiden luomuksista. Ginny tunnisti osan tekijöistä, tai heidän töidensä kopiot: Monet, Picasso... Taulut olivat valokuvia, ja siksi epätarkkoja. Huoneeseen oli yritetty luoda teennäistä kotooisuuden tuntua ja viihtyisää tunnelmaa, mutta lehtikorissa makaavan Aku Ankan ahdistuneiden ihmisten puolesta revityt reunat ja sivut kertoivat täällä käyvien todellisista tarpeista. Ginny ei koskaan kokenut kuuluvansa sinne, hullujen seuraan. Hän oli saanut lähetteen nuortenpsykologille vuosi sen jälkeen, kun terveydenhoitajalle oli ilmennyt, mitä hänen elämässään oli tapahtunut. Kivulias muisto terveydenhoitajan tarkistuksesta sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Ginnyn pehmeää ja lihaisaa selkää. Bodaavan näköinen nainen oli esitellyt itsensä pirteällä ja ärsyttävän kimakalla äänellä. Hänen hiuksensa olivat tiukalla ponnarilla, ja huoleton otsatukka yritti kompensoida jäykkää ja Ginnyn mielestä henkisellä tasolla etanaa muistuttavaa käytännöllistä ja kireäihoista naista. Hän oli päälle kolmenkymmenen, Ginny arvioi noin 31-vuotias, mutta kukaan ei koskaan paljastanut koulun naishenkilökunnan ikää (jäänne muinaiselta keskiajalta tai ajalta, jolloin käytöstavat olivat hillittyjä ja sosiaaliset normit erinomaisen tärkeitä), joten hän ei koskaan saanut selville hevosnaaman omaavan terveydenhoitajan ikää. Hänen blondatut hiuksensa ja kireät housunsa kirkuivat: olen rempseä ja epätoivoinen sinkkuihminen, ja etsin deittikaveria jopa työpaikaltani, ylä-asteelta, jossa lisäkseni työskentelee keskiarvoltaan 47-vuotiaita, ulkomaalaisia mieshenkilöitä. Eikä nainen oletetusti puhunut englantia. Kuullessaan Ginnyn äidin syövästä, tämän univaikeuksista ja henkisen hyvinvoinnin tasosta, terveydenhoitaja näki tehtäväkseen hoitaa tälle tyttöparalle ammattiapua. Ginny ei voinut uskoa korviaan, jotka itse asiassa heti asiasta kuultuaan punehtuivat. Kieltämättä ajatus kiehtoi, mutta yksityisasioista kertominen ventovieraille ei ollut sellaista, jota Ginny normaalisti olisi edes harkinnut tekevänsä. Ginny kuunteli puolella korvalla terveydenhoitajan selityksiä, ja hänen sisällään humisi. Hän tunsi olonsa tuulimyllyksi, eikä häntä vaivaava ahdistuksesta johtuva päänsärky auttanut asiaa. Yrittäessään paeta huoneesta mahdollisimman nopeasti, hän otti terveydenhoitajan ohjeistukset vastaan teennäinen ja urhea hymy kasvoillaan, ja jäi odottamaan kohtaloaan, joka näytti pelottavalta.

Ginny voihkaisi pelkästä muiston kirpeydestä, jonka hän saattoi maistaa. Psykologin odotustila oli avara, suunniteltu varmaan klaustrofobiittisia ihmisiä varten, pakotie löytyi jokaisesta suunnasta, ja leveät ikkunat vahvistivat avaruuden tunnelmaa. Niin monta käyntikertaa, niin monta ajanvarauskorttia, ja niin paljon turhia tunteja... Ginny tunsi kuumotuksen poskissaan pelkistä keskusteluista, joita hän ja rouva Pedersen olivat keskenään käyneet. Häntä pelotti ajatellakin, mitä päätelmiä tuo nainen, tuo naisen irvikuva, olikaan hänestä tehnyt ja kuinka paljon hän tiesikään Ginnystä. Kaiken, lukuunottamatta päänsisäisiä ajatuksia, joita Ginny ei koskaan kertoisi Pedersenille. Pedersenin vahamainen ja pullamainen olemus astuivat sisään odotushuoneeseen, ja koko huoneen täytti hänen inhottava tapituksensa. Kaikkein ärsyttävintä rouva Pedersenissä oli hänen tapansa tuijottaa. Hän tuijotti Ginnyä niin kauan, kunnes Ginny katsoi naista suoraan silmiin. Silloin rouva käänsi katseensa pois, muka harhailevana, omissa ajatuksissaan, mukamas ohimennen. Ginnyn teki mieli raivostua tälle naiselle, jolla oli oikeus kysellä hänen voinnistaan ja perheestään ja elämästään, ikäänkuin ne asiat hänelle kuuluisivat! Ginny oli miettinyt viikkoja etukäteen, mitä kertoisi. Välillä hän toivoi voivansa puhua avoimesti tunteistaan, ahdistuksestaan ja mielialan muutoksista, jotka olivat alkaneet pelottaa häntä itseäänkin, muuttuessa yhä säännöllisemmiksi ja vakavemmiksi. Rouva Psykologi ojensi taikinamaisen kätensä eikä puristanut, kuin koko limainen käden olemus olisi siinä, vain muodollisuuden varjossa, työntymässä Ginnyn nuorta ja silkinpehmeää kättä kohti. Tässä tilanteessa ei voinut epäröidä, se oli ihmiskunnan yksi perustavista käyttäymissäännöistä, kätteleminen. Ollut olemassa jo kaukaisista ajoista lähtien ja eli ja voi hyvin vielä siinäkin hetkessä, vaikka Ginny toivoikin hartaasti, ettei olisi. He esittivät kumpikin ylinäytellyn tyyntä ja rauhallista, mutta sisäisesti Ginnyn sydän hyppäsi voltin hänen heti huoneeseen astuttuaan. Tunnista tulisi jälleen mielenkiintoinen ja varmasti se auttaisi, Ginny vakuutti itselleen. Yeah right, sisäinen ääni hänen sisällään vastasi kylmyyttä alaraajoihin henkivän, Ginnyn mahassa myllertävän tornadon sisältä.

¤