¤

Tänä päivänä kukaan ei veisi Ginnyn iloa; kun hän pystyi sitä ensimmäistä kertaa viikkoon tuntemaan. Hän oli edellisillasta saakka lähes pomppinut onnesta, tietämättä syytä, ja oli kuluttanut yönsä lukien ja piirtäen ja kuunnellen Lenny Kravitzia kaiuttimet täysillä soiden. Aamulla hän oli ihmeissään moisesta tunteenpurkauksesta ja iloisuudesta; siitä päinvastaisesta olotilasta, jonka hän oli juuri samaisena aamuna kokenut. Töihin mennessään hänellä oli ollut omituinen olo: hänen päänsä tuntui sykkivän ja jomottavan sisältä päin, ja hänellä oli tavallistakin huonompi olo. Töihin mennessään hän ei pystynyt katsomaan työkavereihinsa, sillä he olivat aina oveliampia, aina parempia ja viisaampia, ja he katsoivat häntä kuin pientä eksynyttä lasta supermarketissa, häntä, kesätyöntekijää. Ginny ei ollut koskaan menettänyt tunteidensa hallintaa työpaikallaan, mutta senkin oli ilmeisesti määrä tapahtua ennemmin tai myöhemmin, kuten oli tapahtunut ylä-asteellakin aikaisemmin. Ginny tunsi menettävänsä ruumiinsa hallinnan, se tahtoi vain romahtaa, mutta sääret täristen hän nousi portaat ylös ja pelastautui ainoaan turvalliseen paikkaan: vessaan. Hän rojahti kylmiä kaakeleita vastaan ja kääntyi, työnsi poskensa kylmyyttä kohti ja hengitti raskaasti. Kyyneleet valuivat pitkin hänen pulleita poskiaan, joissa oli edelleen lapsenomaista pyöreyttä, ja nyyhki voimattomasti. Hänen rintakehänsä nousi ja laski samassa liikkessä nyyhkinnän kanssa. Lopulta hän puristi kämmeniään kovasti yhteen ja pitkät kynnet pureutuivat hänen kämmenensä pehmeään lihaan. "Minä en perkele ole heikko...nyt", hän lisäsi lausuessaan sanat päässään. Hän pyyhki meikkinsä, rykäisi ja astui ulos vessasta. Korkojen kopina kaikui pitkällä käytävällä ja alhaalla ihmisten päät kääntyilivät ja joidenkin katse jäi seuraamaan hänen selkäänsä. Ginny astui jokaisen askeleensa laskelmoivasti, vahvasti ja itsevarmasti. Hänen alaselkänsä notkahti jokaisen askeleen edellä ja teki hänen kävelystään sensuellisempaa. Hänen suunsa oli jäänyt mutruun, ja hänen huulensa olivat nyt ohuet ja alahuulessa oli pieniä repeämiä. Ginny ei tiennyt, että alhaalla hänen työkaverinsa katsoivat häntä salaa, kuin muukalaista, mielenkiintoista, mysteeriä.

¤

Lauantaipäivänä töissä Ginny tunsi olonsa epämiellyttäväksi. Häntä kutkutti ajatus ystävänsä, ainoan lajissaan, näkemisestä, mutta samalla hän tunsi olevansa keskellä David Lynchin painajaista ja friikkisirkusta. Ihmiset, jotka tulivat sisään, vääntyivät hänen mielessään omituiselle kaarelle, heidän päänsä oli isompi, kuten joissain kuvaustekniikoissa, sillä tavalla että koiran nenäkin saatiin näyttämään isommalta, ja heidän kätensä olivat valtavat. Kaikki oli jollakin tavalla erilaista, vaikka mikään ei ollut muuttunut. Ginny näki rakennuksen kuin mustavalkoisten lasien takaa, huuruisena. Se oli kuin vanhasta elokuvasta, reunoilta sumeaa ja kontrasti oli epäsuhtainen valotuksen kanssa. Ginnyä häiritsi suunnattomasti hänen teeskentelynsä, ja kimeä ääni, joka toivotti asiakkaat tervetulleeksi, ei ollut hänen. Friikkisirkukseen liittyi yksi henkilö lisää. Hän oli vaalea, keski-ikäiseksi hieman liian kulunut tai jollakin tavalla kulutettu, ja hänellä oli musta lippis ja aurinkolasit päällä. Hän muistutti Jim Carreyn esittämän Andy Kaufmanin alteregoa, meksikolaista miestä, mutta vaaleana. Hänen etuhampaansa olivat takanampana kuin muut, näyttivät siltä kun ne olisi, jotenkin, isketty taakse, ja hänen riisuessaan aurinkolasit hänen katseensa oli riisuva ja mielipuolinen, kiihkomielinen ja sairas. Ginny pelkäsi  tuota miestä, joka alkoi kysellä hänen autostaan ja iästään ja perheestään, mutta yritti vaikuttaa mahdollisimman rennolta ja asiakaspalveluhenkiseltä.
"Niin, koeajoa... Mulla oli -79 Volvo. Se oli hyvä auto. Olisko teillä nyt koeajoja?",
mies kysyi, sokean näköisenä, sillä hän ei tuijottanut Ginnyyn, vaan jonnekin hänen korvansa taakse, hypnoottisena. Ginny rykäisi ja vastasi kimakasti:
"Joo, tietty, mikä auto herraa kiinnostaa?" Mies katsoi nyt Ginnyä silmiin kuin Ginny olisi ollut mielipuoli, ja vastasi: "No Volvo. Mitä on tarjota? No, vaikka 40".
"Seelvä, okei... ", Ginny lisäsi hämmentyneenä, ja etsi avaimet kaapista. "Tässä tämä nyt olis. Että kuinka pitkä koeajo, 30 minuuttia vai", ja mies nyökkäsi. Mies oli kuin Frankensteinin hirviö, ja Ginny pahoin pelkäsi, että hän ottaisi esiin kohta veitsen tai aseen ja tappaisi hänet. Miehen jutellessa vielä 10 minuuttia hän lopulta kääntyi lähteäkseen ja Ginny huokaisi helpotuksesta. "Vitun friikki", hän ajatteli mielessään pelokkaana. Hän alkoi kuunnella ympäriltä kuuluvia ääniä... Tytöt tykkää,tytöt tykkää, tytöt tykkää pojista... Kling... "Sit me voidaan pyytää...Silloin..." Ja yritti sulkea kaikki ärsykkeet pois mielestään ja syventyi ajatuksiinsa.

¤